Kaikkein syvimmässä masennuksen ja ahdistuksen kaivertamassa kuopassa tunnen yksinäisyyttä useasta eri syystä. Useimmiten pidättäydyn puhumasta kokemuksistani lainkaan, koska niiden aiheet saattavat sen hetkiseen tilanteeseen nähden tuntua turhan kuormittavilta, varsinkaan jos en ole aivan vakuuttunut vastapuolen valmiuksista käsitellä itseäni koskettavia vaikeita asioita. Olen usein tullut tunteideni ja kokemusmaailmani kanssa torjutuksi ja hiljennetyksi, minkä myötä olen vähitellen kadottanut keskinäisen avoimuuden ja turvallisuuden tunteen. Koska pyrin toiminnallani myös suojelemaan läheisiä ja kanssaihmisiä, en samasta syystä voi tarjota heille mitään kovinkaan syvällistä itsestäni. Vaikka koen, että olen paljon enemmän kuin pelkkä häiriötilani, ovat kokemukseni muokanneet pysyvästi ajattelutapaani, arvomaailmaani ja minäkuvaani. Valmistautuessani kohtaamaan toisia ihmisiä, saatan käyttää huomattavasti aikaa siihen, etten antaisi viitteitä omasta tilanteestani, enkä siten tulisi syventäneeksi leimaantumisen tunnettani. Vuosien varrella minusta on tullut lähes mestarillinen harhauttaja, ja vaikka tiedostan, että itsestäni antama vaikutelma maistuu paperille ja on kovin pintapuolinen, olen vakuuttunut siitä, että sen olemassaolon tekee mahdolliseksi se, että itseni lisäksi myös vastapuoli haluaa uskoa siihen. Kuitenkin toimimalla siten kuin toimin etäännytän itseäni toisista ja samalla kaivan itselleni entistä syvempää kuoppaa, jonka myötä lähes huomaamattakin muutun entistäkin tuntemattomammaksi ja sitä mukaa myös jollakin tavalla haavoittuvammaksi. Siitä huolimatta, että kokemukseni ovat muuttaneet minua, on minua ympäröivä maailma vielä sama, ja tunnen, ettei se ole vielä valmis vastaanottamaan muutosta.
Elämässäni ahdistus ja masennus näyttävät kulkevan samaan suuntaan eteneviä, mutta erimuotoisten kehityskaarten mukaan kulkevia linjoja pitkin. Pahimman uupumuksen ja aivojen tulehdustilan hälvettyä niiden takana kummitellut ahdistus on päässyt entistä voimakkaammin esille. Ahdistus saa minut jättäytymään sivuun niistä asioista, jotka haluaisin kokea, mutten vain uskalla toteuttaa, se saa minut käyttäytymään kömpelösti ja suoraviivaisen harjoitellusti, imaisten sisäänsä kaiken luovuuden, leikillisyyden ja mahdollisuuden onnekkaisiin sattumiin. Ahdistus ei aivan yksinään olisi aivan täysin mahdoton demoni kukistaa, mutta yhden kylkiäisiksi liimaantunut parivaljakko, syyllisyys ja häpeä, tekevät sen vastustamisesta huomattavasti vaikeampaa. Syyllisyyden tunteeni kumpuavat niistä asioista, jotka jäävät minulta ahdistuksen vuoksi tekemättä, lukemattomista kerroista, jolloin olisin tahtonut vain lähteä, mutten pystynyt. Tunneista jotka olen kadottanut, kun olisin halunnut nousta vuoteesta ja tuntea iloa alkavasta päivästä, mutta jäinkin vangiksi ahdistuksen pääkallosaarelle kolmen demonin riepoteltavaksi. Ahdistus saa minut lähes automaattisesti tuntemaan häpeää inhimillisen heikkouteni vuoksi, koska olen kerta toisensa jälkeen luovuttanut ja alistunut jollekin näkymättömälle voimalle, joka on loppujen lopuksi vain fyysisen olomuotoni ja omien ajatusteni tuotosta.
Tiedän, että minun on hyvä varautua siihen, että ahdistus on jäänyt elämääni pysyvästi, ainoastaan sen intensiteetin ollessa muuttuva. Rimpuilu tuntuu olevan turhaa vaivannäköä, varsinkaan kun en voi tietää varmuudella, mihin suuntaan häiriötilani kehityskaaret ovat tästä eteenpäin kulkemassa. Vaikka ahdistuksen aikaansaamat kielteiset ajatukset syyllisyyden ja häpeän tunteineen ovat lähes yhtä lamauttavia kuin pelkkä ahdistuskin, on ainoastaan oma ajatusmaailmani sellainen, johon pystyn omalla toiminnallani jollain tavalla vaikuttamaan. Syyllisyydelle ja häpeälle on olemassa luonnollinen ja hyvin perusteltu paikkansa tunteiden kaanonissa, mutta saattaa olla turhan kaukaa haettua ryhtyä pohtimaan niiden käytännön roolia omassa tilanteessani. Tavassani reagoida ja tuntea on jotakin niin ulkoa opittua, jotakin niin kaukaista, etten voi paikantaa sen alkulähdettä tai omasta todellisuudestani käsin sitä edes täysin ymmärtää. Voisin yrittää pilkkoa tuntemuksiani pienemmiksi palasiksi, louhia niitä aina vaan syvemmälle ja syvemmälle, kunnes jäljellä ei ole mitään muuta kuin epämääräisiä tuntemusten palasia, jotka eivät enää tunnu millään tavalla istuvan luontevasti toistensa koloihin ja osaksi samaa kokonaisuutta. Voisin vielä yrittää, jos onnistuisin liittämään palaset takaisin alkusijoilleen ahdistuksen viereen, mutta jos en siinä enää onnistuisi, en olisi aivan täysin yllättynyt.
Koska pystyin kuvittelemaan jonkin asian idean tasolla olevasta alkupisteestä valmiiksi saakka, alkoi kuvitelmani tuntua jo puolittain todelta ja sen toteutuminen todellisessa elämässäni sitä mukaa myös hyvin todennäköiseltä.
Viettäessäni päiviäni kaikkein syvimmässä kuopassa menetin hetkittäin fyysisen toimintakykyni. Makasin usein vuoteella silmäluomet suljettuina ja täysin hereillä, mutten uupumukseltani kyennyt juuri liikuttamaan kehoani. Silloisessa asunnossani sänkyni sijaitsi olohuoneen ja keittiön välissä, keittiön kaapistoihin ja pöytätasojen tuntumaan ollessa vajaan kolmen metrin välimatka. Ajattelin, miltä tuntuisi nousta ja kävellä keittiön kaapiston luo, tarttua ovenkahvoihin ja poimia hyllyiltä tarvitsemani leivontatarvikkeet pöytätasolle ja ryhtyä työhön, mittaamaan, punnitsemaan, sekoittamaan ja lopulta ihastelemaan valmista tuotosta. Leipomisesta oli ajan mittaan tullut yksi tärkeimmistä rentoutumiskeinoistani, jonka konkreettinen lopputuotos oli lähes yhtä tärkeää kuin omien ajatusteni nollaaminenkin. Olisin voinut lannistua ensireaktiona syntyneestä ajatuksesta, etten todellisuudessa kyennyt sellaiseen fyysiseen suoritukseen, jota keittiöön käveleminen olisi vaatinut, mutta huomasin, että pelkästään mielekkään asian ajatteleminen sai paikoilleen jähmettyneessä kehossani aikaan miellyttäviä tuntemuksia. Ajan mittaan kehitin leipomiskuvitelmastani entistä mielikuvituksellisemman ja monimutkaisemman, ja lopulta pystyin kuvittelemaan valmistavani vaihe kerrallaan suuritöisen täytekakun erilaisine kerroksineen, täytteineen ja koristeluineen, pysähtyen jokaiseen vaiheeseen ajatellen tarkasti, miltä se mahtaisi todellisuudessa tuntua, ja jos keskittymiseni herpaantui, palasin takaisin edelliseen vaiheeseen. Koska pystyin kuvittelemaan jonkin asian idean tasolla olevasta alkupisteestä valmiiksi saakka, alkoi kuvitelmani tuntua jo puolittain todelta ja sen toteutuminen todellisessa elämässäni sitä mukaa myös hyvin todennäköiseltä.
Vaikken aivan täysin pystyisikään päästämään irti itseeni kohdistamistani vahingollisista mielikuvista sekä automaattisista reaktioista ja toimintamalleista voin silti koettaa ymmärtää niitä. Tehtyä tai tekemättä jättämistä ei voi jälkeenpäin muuttaa, eikä siten kohtaamiani menetyksiä ole myöskään syytä jälkeenpäin murehtia. Kaikkeen tulevaan en pysty varautumaan, koska en tarkalleen voi tietää sitä, mitä on tulossa. Kun olen menettänyt ahdistukselle aamun tunnit, voin koettaa pelastaa loppupäivän ja olla tyytyväinen siihen, että olen tehnyt sen verran, mihin sillä hetkellä kykenen ja edennyt taas hieman eteenpäin, tasaisesti ja vaihe kerrallaan. Jos jatkan ahdistukseni peittelemistä kasvatan ainoastaan syyllisyyteni taakkaa. Kun jättäydyn pois jostakin, koska en ole ehtinyt varautua riittävästi ja pelkään viimein paljastuvani, ruokin pelolla vain omia demoneitani. Häiriötilani luoma sisäinen stigma on osa henkilökohtaista todellisuuttani, jonka intensiteetti riippuu usein siitä, kuinka avoimeksi ja turvalliseksi koen ympäristön keskusteluilmapiirin. Häiriötilani konteksti on tällä hetkellä enimmäkseen omassa yksityisessä tilassa ja ajatuksissani, yhteiskunnan rakenteiden suojissa, lausunnoissa, toimenpiteissä ja kuntoutusraporteissa, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Vaikka ahdistukseni on osa sisäistä ja ulkoista todellisuuttani, on lohdullista tiedostaa, ettei se useimmiten näy ulospäin.
Pääkallosaarellani on tällä hetkellä melko hiljaista, vaikka ahdistus onkin siellä lähes jokapäiväinen vierailija. Se on kuitenkin tiivistynyt suhteellisen pieneksi ja kohtalaisin ponnistuksin haavilla pyydystettäväksi möykyksi sen sijaan, että se leijailisi alati laajenevan sumuverhon lailla ajatuksiini, joiden seasta en erottaisi sisäistä puhettani häiriötilani tuottamasta puheesta. Hiljaiselo lienee kuitenkin vain väliaikaista, koska loput demoneistani ovat mitä ilmeisemmin ryömineet takaisin koloihinsa lataamaan akkujaan ja punomaan juoniaan tulevia keväitä varten. Olen kuitenkin vakaasti päättänyt, etten vahingossakaan yrittäisi pahentaa tilannettani tuntemalla syyllisyyttä siitä millainen olen, enkä enää haluaisi tuntea häpeää tuntemuksistani tai ajatuksistani, oli niiden vastaanotto millainen hyvänsä. Sillä jos jatkan vaikenemista, ajattelen kaikkien muidenkin olevan yhtä haavoittuvaisia kuin itse olen. Jos vaikenen, pidän yllä kuvitelmaa, jonka mukaan kaikki muutkin ovat samanlaisia kuin minä, yhtä taipuvaisia tuntemaan häpeää ja syyllisyyttä sellaisista asioista, joista niitä ei tarvitsisi tuntea. Jos jatkan samalla tiellä, mikään ei tule elämässäni muuttumaan, enkä ehkä koskaan löydä sellaisten luokse, jotka saattaisivat ymmärtää asiat jotakuinkin samoin kuin itse tunnen.
Vastaa