Aivan lapsuudesta saakka olen tuntenut eläväni kahden toisilleen vastakkaisten maailmojen välillä, toisen sisältäni kasvavan ja uutta luovan sekä toisen, jonka lainalaisuuksia määrittelivät todellisen maailman materiaalisuus sekä katoavaisuus. Lähettyvilläni tuntui häilyvän melankolian varjo, jonka usein kuvittelin pieneksi kiiluvasilmäiseksi olennoksi, joka vasemmalta olkapäältäni käsin pystyi tarkkailemaan kaikkea, mitä koskaan satuin tekemäänkään. En osaa kertoa, milloin ensimmäistä kertaa tunsin sen läsnäolon tai millaista oli aika ennen sitä, mutta sen tarkkailu ei tehnyt minua pelokkaaksi, vaan sai minut tiedostamaan oman ihmisyyteni ja tarkoitukseni tässä maailmassa. Olennon olemassaolo loi jo varhain ymmärryksen kaiken olevaisen ja elollisen epävarmuudesta ja ohimenevyydestä, mutta samalla se tarjosi uudenlaisen arvonmäärityksen mitta-asteikon, joka sai mitä vähäpätöisimmätkin asiat vaikuttamaan merkityksellisiltä. Koska olin vakuuttunut siitä, että aikaa oli rajallisesti, tulisi se käyttää tarkasti sekä täyttää intohimolla sekä tekemällä asioita, jotka puhuttelivat ja joita pidin tärkeinä. Niukkuuden olemuksen tiedostaminen ei saanut mieltäni madaltumaan, vaan sain siltä lahjaksi asioiden avarammat merkityssisällöt.
Rinnakkain elävän kauneuden ja katoavaisuuden aistiminen sai minut janoamaan elämää, tuntemattoman kokemista sekä kartoittamattomien tunteiden keksimistä. Halusin tutustua siihen kaikkeen, mikä maailmassa oli mielestäni tutustumisen arvoista, mutta ennen kaikkea halusin tutustua kaikkein kiinnostavimpaan aarteeseen, ihmisluonteen moniulotteisuuteen. Halusin selvittää, miksi ajattelin ja tunsin juuri siten kuin tunsin, sekä millaisia toiset ihmiset olivat ja kuinka he ajattelivat. Elämänjanoni sai alkunsa useimmiten silkasta uteliaisuudesta, mutta myös olkani yli tarkkailevan olennon muistutuksesta, että oma aikani voisi olla lopuillaan minä hetkenä hyvänsä. En osannut vielä tuntea pelkoa tai kuvitella mahdollisia vaaroja, vaan pystyin luottamaan täysin sisäisenä kompassina toimivaan intuitiooni. Sain toteuttaa tutkimusretkeäni toisilleen vastakkaisten ääripäiden kautta, sekä kokea sitä kaikkea, mitä niiden väliltä oli löydettävissä, ja kokemaani runsautta vasten tarkastella maailmaa syvyyssuunnassa muodostaen löytämistäni perusaineksista yleisempiä lainalaisuuksia.
Tiesin ja tunsin sisimmässäni, että maailma oli minua varten ja tehtäväni oli tutkia ja hoivata sitä, kertoa sille tarinoita, kirjoittaa siitä säkeitä, sekä oppia kaikesta kuulemastani, näkemästäni ja kokemastani. Elämänjanon luoman lainalaisuuden mukaan oli hedelmällisempää sanoa uusille kokemuksille kyllä, jonka palkitsemana sain jälleen tarkastella reaktioitani, tunteitani ja ajatuksiani uusien näkökulmien kautta. Tiesin, millaiseksi minut oli luotu ja mikä oli tehtäväni ja sijaintini maailmankaikkeudessa, jota päivästä toiseen elin ja hengitin. Olkapäätäni majoittavan ja piinaavasti korvaani kuiskuttelevan kadotuksen läsnäolo sai kuitenkin intohimoni kasvamaan sellaisiin mittoihin, ettei se enää palvellut hyvää tarkoitustaan. Ajan mittaan siitä tuli riskitekijä omalle terveydelleni ja jaksamiselleni, jonka seurauksena ympäristön asettamista tehtävistä suoriutuminen tuntui itselleni asettamien tehtävien lisäksi ylitsepääsemättömiltä, vaikka jälkimmäiset olivatkin ensimmäisiä haastavampia. Olin saapunut siirtymävaiheeseen, kahden toisilleen riitasointuisten maailmojen äärelle, jossa sisäsyntyinen tehtäväni oli haastettu. Tunsin, ettei minulla ollut riittävästi keinoja astua uuteen todellisuuteen ilman, että olisin tuntenut hukkaavani tuntemani maailman, ja sitä kautta joutunut luopumaan myös omasta sisimmästäni.
Matkan varrella hän ajautui yhä kauemmaksi löytämästään aarteesta, joka huomiota vailla alkoi hiljaa vajota syvälle aution saaren hiekkaan. Taskun pohjalle jääneen aarteen rippeetkin vähenivät ja hupenivat olemattomiin, vai kävikö sittenkin niin, että nekin myytiin lopulta kaikkein korkeimmin tarjonneelle.
Luonteenlaadullani varustettu ihminen yhdistettynä ympäröivään maailmanjärjestykseen, kaikkiin sen lainalaisuuksiin, pintapuolisuuksiin, yhteensopimattomuuksiin, normatiivisuuksiin ja yhteismitallisuuden vaatimuksiin on tuottanut tulokseksi ihmisen kera lausuntoja, määräyksiä, diagnooseja, arviointeja, kuntoutusta, terapiaa, loppuunpalamista, masennusta, ahdistusta, unettomuutta sekä ponnetonta epävarmuutta omaa itseään kohtaan. Menneisyyden täyteläinen minä näyttäytyy tähän tyhjäksi puserrettuun ihmisolentoon verrattuna hyvin erilaiselta, koska menneisyyden ihminen tuntui tietävän täsmälleen kuka hän oli, jonka vuoksi hän tiesi, mitä hänen tulee tehdä, ja jonka hän teki palkitsevaa mielihyvää tuntien. Sen lisäksi hän toimi kyseenalaistamatta toimintansa itseisarvoa tai antamatta minkään tahon määritellä sen merkitystä hänen puolestaan. Tuosta elämänjanan pisteestä on matkaa siihen, ettei tämä ihminen lopulta tuntenut yhteenkuuluvuutta ympäristöönsä tai edes niihin asioihin, joita hän aiemmin niin intohimoisesti rakasti. Matkan varrella hän ajautui yhä kauemmaksi löytämästään aarteesta, joka huomiota vailla alkoi hiljaa vajota syvälle aution saaren hiekkaan. Taskun pohjalle jääneen aarteen rippeetkin vähenivät ja hupenivat olemattomiin, vai kävikö sittenkin niin, että nekin myytiin lopulta kaikkein korkeimmin tarjonneelle.
On kulunut riittävästi aikaa ymmärtää, kuinka oman perusytimensä voi kadottaa näköpiiristä. Ihminen, joka pystyi näkemään arvon kaikessa, mitä hän teki, virtaantui toisenlaiseen todellisuuteen, jossa päällimmäisenä lainalaisuutena ei ollut asioiden tekeminen niiden itsensä vuoksi, vaan täysin muiden asioiden saavuttaminen niiden avulla. Sisäsyntyisesti omaksutun lainalaisuuden mukaan kaikki se mitä hän teki, oli yhtä ja samaa kuka hän sisimmässään tunsi olevansa. Pelkkä tehtävistä suoriutuminen ei tulisi vieraassa maailmassa enää riittämään, vaan sen lisäksi oli punnittava, oliko se ulkopuolelta asetettuun arvoon nähden alkuunkaan riittävää. Uuden maailman keinotodellisuuden teesit vaikuttivat olevan ristiriidassa menneisyyden ihmisen sielunfilosofian kanssa, ja tieto siitä kuinka nämä toisistaan eroavaiset maailmat saataisiin yhdistettyä oli vielä sankan sumuverhon peitossa. Kaikkein syvintä rakkautta ja intohimoa ei ollutkaan aivan yksiselitteistä takoa todellisuuden silmissä arvokkaiksi kultakolikoiksi. Oli tullut aika siirtää syrjään sisäinen tehtävälista ja omaksuttava sormenpäissä viileältä tuntuva järkilista. Tuli opetella vieras tapa toimia ja elää virran mukana, mutta se toi mukanaan kaikesta vieraantumisen.
Vaikka sumuverhon takana piilotteleva maailma on vielä sama kuin ennen, täytyy minun aika ajoin rohkaistua kohtaamaan se kaikkine päivineen. Yksilökuntoutukseeni kuuluivat viikottaiset keskustelut, joiden tarkoituksena oli kartoittaa sen hetkistä jaksamistani sekä pohtia kuntoutuksen tulevaa suuntaa. Kuntoutusohjaajani kuunnellessa selostustani pitkään jatkuneesta unettomuudestani, sen aiheuttamasta uupumuksesta ja vaikeuksista selviytyä tavallisista arjen askareista, hän parahti yhtäkkiä: ”Minä en osaa kuvitella miltä sinusta tuntuu!”. Tämä sai minut hätkähtämään, koska mielestäni ohjaajani oli ottanut pienimmätkin toiveeni ja tavoitteeni huomioon kuntoutusta suunniteltaessa, ja ajattelin, että hänen oli täytynyt kuunnella minua hyvin tarkkaan ja siten hänen oli varmasti täytynyt ymmärtääkin minua. Olin saanut sellaisen vaikutelman, että hän pystyi kuvittelemaan, millaisten asioiden kanssa olen päivittäin tekemisissä. Olin nimittäin joutunut jättämään edellisen kuntoutuksen kesken, koska voimani vain ehtyivät ennen aikojaan. Toisaalta pystyin jollakin tavalla käsittämään ohjaajani näkökulman, koska minullakaan ei ollut kovin helppoa samaistua niin tarmokkaalta ja huolettomalta vaikuttavaan ihmiseen. Olin jälleen kerran saapunut ympäristön ja itseni välillä olevan kohtaamattomuuden kuilun äärelle, vai olinko sieltä lainkaan poistunutkaan. Hyvästä yhteistyöstämme huolimatta emme täysin kyenneet tavoittamaan toistemme kokemusmaailmoja. Syvällinen yhteisymmärryksen tila ei ollutkaan sellainen, jonka pystyisin varmuudella saavuttamaan, eikä se siten ollut senkaltainen päämäärä, johon minun tulisi edes pyrkiä.
Nykyisyyden ihmisellä tuntuu olevan paljon opittavaa menneisyyden ihmiseltä, vaikka hänen täytyikin hetkeksi luovuttaa voidakseen toimia maailman lainalaisuuksien vaikutusten alla. Hänen sisimpänsä on kuitenkin edelleen samaa ainesta kuin menneisyyden ihmisellä, se täytyy vain löytää uudelleen ja tuoda takaisin tähän hetkeen. Nykyisyyden ihmisen on lähdettävä jälleen tutkimusretkelle, tällä kertaa hänen omaan menneisyyteensä, ja haettava takaisin kadottamansa aarre, jolla hän voi lunastaa takaisin intohimon, tarkoituksen sekä luottamuksen elämään ja ennen kaikkea itseensä. Nämä ominaisuudet yhdistettynä nykyisyyden ihmisen kokemusmaailmaan ja tietämykseen on avain menneen ja nykyhetken, sekä toisistaan eroavaisten maailmojen yhdentymiseen. Täydellistä yhteisymmärrystä ei luultavasti voi koskaan saavuttaa, mutta sitä tärkeämpää on pyrkimys harmoniseen yhteiseloon ja tasapainoiseen vuorovaikutukseen kahden maailman välillä. Matka tulee olemaan täynnä vaaranpaikkoja ja mahdollisia haaksirikkoja, mutta onnistuessaan sen lopputulos tulee olemaan lopullinen. Tällä kertaa aarre pääsee sille varatulle paikalle, joka jäi tyhjäksi elämää kyltymättömästi ahmivalta olennolta.
Vastaa