Äärimmäisyyksien välillä elävänä ihmisenä on joskus vaikea tuntea armollisuutta itseään kohtaan, ja koska olen myös järjestelmällinen, olen luvannut itselleni kehittyä ensiksi mainitussa nykyistä paremmaksi. Luonteenomainen tapani luoda merkityksiä sekä jäsentää tätä maailmaa on suhtautua siihen analyyttisesti, ja samankaltaisen käytännöllisen lähestymistavan kautta haluaisin opetella suhtautumaan myös itseeni ja toipumiseeni. Olen vakuuttunut siitä, että toipuminen voi käynnistyä vasta silloin, kun olen saavuttanut riittävän verran ymmärrystä sitä kohtaan, kuinka ja minkä vuoksi jotakin tapahtui, sekä kerätä riittävästi hyväksyntää kokemuksilleni sekä niille asioille, joista minun on täytynyt matkan varrella luopua. Ymmärrän, ettei kukaan ulkopuolinen pysty täysin tavoittamaan kokemusmaailmaani, eikä sen vuoksi minulla ole oikeutta pyytää keneltäkään toiselta ymmärrystä tai hyväksyntää, varsinkaan jos olen joskus joutunut toimimaan oman ajatusmaailmani sekä arvojeni vastaisesti. Se kuinka hyvin pystyn sijoittamaan kokemukseni sellaiseen lokeroon, jossa ei ole olennaista etsiä enempää syitä tai tuntea enää syyllisyyttä aivan kaikesta, olisi alku omien kokemusteni hyväksymiselle. Voi olla, että silloin olisi myös viimein aika saattaa päätökseen päivittäiset katumusharjoitukseni sekä tehdä sovinto kaiken kohtaamani ja ennen kaikkea itseni kanssa. Kokemusteni myötä on ajatusmaailmani muuttunut sekä jalostunut, mikä auttaa minua tunnistamaan aiemmin tekemäni virheet ja niiden konkreettiset seuraukset. Olen päässyt taas hieman lähemmäksi oman elämäni juurisyitä, joiden seuraukset ovat yhtä pitkiä kuin ovat niiden juuretkin.
Koska sisäinen ääneni oli aina ollut tärkein suunnannäyttäjäni ja kompassini tässä maailmassa, sen menettäminen tuntui kaiken menettämiseltä. Se joutui epäkuntoon sen mitatessa päivästä toiseen toistuvia rutiineja, joiden keskellä ei näyttänyt olevan tilaa uudistumiselle. Sen neula oli vähitellen alkanut osoittamaan kohti sellaisia päämääriä, joiden avulla on mahdollista selvitä päivästä toiseen, mutta jotka eivät juuri puhuttele, eivätkä kannattele yhtä päivää pidemmälle. Sisäinen ääneni kumisi tyhjää, enkä voinut enää luottaa siihen, joten parasta mitä keksin tehdä oli vaientaa se. Sen myötä vaikenivat myös intohimoni ja luovuuteni. Ilman suunnannäyttäjääni en tiennyt mihin suuntaan tulisi kulkea, enkä voinut tietää, pääsisinkö enää koskaan kosketuksiin sen kanssa. Intohimoni ja luomisvoimani olivat olleet luonani niin kauan kuin muistin, ne olivat valtaosa sitä, jonka koin olevan osa kaikkein syvintä ydinolemustani. En kuitenkaan osannut vielä aavistaa tulleeni käännekohtaan, joka tulisi määrittelemään uudelleen ajan jotakin ennen ja jonkin jälkeen. Aika ei ollut otollinen toteuttaa rajatonta intohimoa, ennen kuin intohimolle sopivat rajat olisivat löytyneet. Sisäinen ääneni oli väsynyt, se halusi vaipua syvään unihorrokseen kasvaakseen vahvemmaksi, koska se ei ollut saanut ääntänsä kuuluviin sitä ympäröivässä hälyssä, ja koska kaikkein eniten tässä maailmassa se halusi tulla kuulluksi.
Tunsin, että minun tuli taistella kaikin voimin tuntematonta ja näkymätöntä vihollista vastaan, joka näytti imaisevan sisäänsä kaiken hyvän elämässäni. Kehoni ja ajatusteni välisten yhteyksien ollessa poikki en kyennyt suoriutumaan aina kunnolla edes rutiininomaisista tehtävistä tai tekemään asioita, jotka olivat aiemmin tuottaneet minulle suurta iloa. Lopulta ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa mieleni, kehoni ja koko elämäni horrokselle, joka ulospäin näytti itsekkyydeltä, joutilaisuudelta, osaamattomuudelta ja kyvyttömyydeltä. Mieleni ja kehoni olivat pettäneet minut, samoin kuin itse tunsin pettäneeni ihmiset, jotka olisivat tarvinneet voimavarojani ja aikaani. Minun oli viimein antauduttava ja toivotettava tervetulleeksi jo pitkään sisälläni kytenyt trauma, joka sulki pehmeään kuplaansa sekä ajatukseni että kehoni, jotka eivät kyenneet vastaanottamaan enempää ulkopuolelta suunnattuja kuin oman mieleni tuottamiakaan ärsykkeitä. Riippuen siitä minkä näkökulman kulloinkin haluan valita, olen ollut joko suljettuna ulkoapäin lukittuna olevaan eristykseen tai vaihtoehtoisesti turvassa pienellä saarellani, jonka tarkoitus on ollut antaa minulle enemmän aikaa käsitellä asioita, joille minulla ei ollut aiemmin riittänyt ymmärrystä. Ilman tekemääni ajatustyötä ja tuskallista elämäni syväluotausta olisi helppo ajatella lamaantuneisuudessa viettämäni ajanjakson olleen vain hukattua aikaa, ja sen aiheuttaman vahingon ollessa korjaamatonta ja täysin vailla merkitystä.
Mieleni vaikuttaa pystyvän loihtimaan kuin tyhjästä samankaltaisia rajoituksia, jotka aiemmin kuvittelin johtuvan fyysisen toimintakykyni rajoittuneisuudesta. Kyseisen toimintatavan tiedostaminen tuntuu toisinaan lähes liiankin armottomalta, ja vaikka mielelläni vaikuttaakin olevan hyvä huumorintaju, se ei salli minun enää lähteä selittelyn tai puolustelun pettävälle tielle.
Aivan viime aikoina talviunta uinuneet aivoni ovat antaneet merkkejä palautumisesta ja olen hetkittäin saanut muodostettua yhteyden sisäiseen maailmaani, joka on hyvin kärsivällisesti jaksanut odottaa minua syväjäädytyksessä. Olen jotenkin onnistunut löytämään aikakoneen, jonka sisuksissa olen matkustanut takaisin siihen pisteeseen, jossa sisäinen liekkini ja luovuuteni olivat vielä elinvoimaisia. Yhteys tuntuu jo niin vahvalta, että pystyn sinkoutumaan keskelle muistojani ja sitä todellisuutta, jonka päälle on valettu oman mieleni ja todellisuuteni perusta. Havaitsen olevani jälleen huoneessani, keskellä tavaroitani, pehmolelujani ja narisevia korihuonekaluja. Kulkiessani kirjahyllyn ohitse havaitsen tarkoin juuri oikealle korkeudelle sijoitetusta avonaisesta hajuvesipullosta leijailevan hennon mimosan tuoksun, johon on sekoittunut puuhuonekalujen tuoksua. Avaan pöydällä lepäävän päiväkirjani ja huomaan siinä olevan viimeisen merkinnän päättyneen kesken lausetta, ja vaikka kuinka pinnistelen, en pysty tarkalleen muistamaan miksi niin oli käynyt, miksi en ollut palannut takaisin viimeistelemään keskeneräistä lausetta. Todennäköisesti olin uppoutuneena tavanomaiseen tapaan eri suuntiin risteileviä ajatuksiani, joiden keskeltä olin ampaissut ylös mennäkseni tarkistamaan jotakin merkintääni liittyvää asiaa joko sanakirjasta tai jostakin muusta lähteestä, jonka jälkeen keskittymiseni oli ehkäpä ovikellon soidessa uudelleen herpaantunut. Siinä paikassa aika tuntuu pysähtyneen tuohon kesken jääneeseen hetkeen, jolloin lakkasin toteuttamasta omaa tarkoitustani ja intohimoani. Tulkintani ei tietenkään ole täysin totuudenmukainen, vaan muutos tapahtui huomattavasti hienovaraisimmin askelin kohti jatkuvaa heiluriliikettä vältellen oman toimintani ja ajatusteni kyseenalaistamista.
Toimintakykyni palautumisen yhteydessä ovat mieleni ulottuvuudet saaneet elämässäni entistä enemmän painoarvoa. Voin olla tyytyväinen siihen, että fyysisen lamaantumisen aiheuttamat ulkoiset esteet ovat kutakuinkin kadonneet, mutta yllättäen se on jättänyt jälkeensä keppostelevan mieleni. Vuosien itsetutkiskelun jälkeen puolustelu, erilaisten roolien taakse piiloutuminen sekä oman toimintani rationalisointi ovat hävinneet, jonka tuloksena voin liiankin hyvin tiedostaa todellisen ongelman. Suurimmat esteet ovat nyt sellaisia, joita mieleni luo omalle tielleni ja jos jokin asia jää minulta tekemättä, se ei välttämättä johdu fyysisen maailman esteistä tai mahdollisuuksien puuttumisesta, vaan itse itselleni asettamista rajoista. Mieleni vaikuttaa pystyvän loihtimaan kuin tyhjästä samankaltaisia rajoituksia, jotka aiemmin kuvittelin johtuvan fyysisen toimintakykyni rajoittuneisuudesta. Kyseisen toimintatavan tiedostaminen tuntuu toisinaan lähes liiankin armottomalta, ja vaikka mielelläni vaikuttaakin olevan hyvä huumorintaju, se ei salli minun enää lähteä selittelyn tai puolustelun pettävälle tielle. Aivan vielä en pysty sanomaan, johtuvatko ajatusteni tekemät kepposet siitä, etten vielä osaa toimia nykytilanteessani ja tarvitsen vain hieman enemmän aikaa kaiken kokemani käsittelyyn vai olenko palaamassa lähtöasetuksiini ja saapumassa viimein perustavanlaatuisen juurisyyn äärelle.
Aikamatkailusta stimuloituneiden ajatusteni kuljettamana olen aivan huomaamattani alkanut siirtyä vähitellen kohti jotakin toista aikaa ja ulottuvuutta, jossa tuntuu olevan enemmän vaihtoehtoisia näkökulmia ja toimintamalleja kuin edellisissä. En kuitenkaan voi tietää, voiko itseään koskaan tuntea riittävän vahvaksi voidakseen asettaa koko sisimpänsä alttiiksi ja arvioinnin kohteeksi. Sulkeutuminen omien ajatusteni ulkopuolelle ei ole enää vaihtoehto, koska tiedän, mihin sisäisen intohimon laiminlyönti voi johtaa. Syväjäädyttämällä ajatukseni antautuisin ainoastaan mieleni kepposille, jolloin ryhtyisin toimimaan kompassini vastaisesti, ja josta ajan myötä kehittyisi myös ylenpalttista syyllisyyttä. Toivoisin, että jatkuva heiluriliike helpottaisi edes hetkittäin, enkä enää ajautuisi lamaannuksen saartamaksi tai antaisi kipeiden muistojeni määritellä tulevaisuuttani. Haluaisin olla tietoinen kaikista juurisyistäni, mutta ennen kuin pääsen niistä selville, on keksittävä riittävästi uudenlaisia ajatuksia, jotka onnistuisivat syrjäyttämään syvältä nousevat automaattiset mielleyhtymät. Toivoisin, että suorittamani ajatustyö alkaisi viimein kantamaan konkreettista hedelmää, koska en voi vieläkään täysin hyväksyä sitä, että kaikki olisi ollut turhaa ja vailla merkitystä. Tunnen, että sisäinen ääneni on kohta täysin hereillä, se on odottanut vuoroaan jo pitkään ja haluaisin kertoa sille, että se saa viimein tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Vastaa