Valo ja vaara

Monihäiriöisen ihmisen elämässä hyvin monet asiat toimivat nurinkurisesti ja jokseenkin eri tavoin kuin ulkopuolelta asiaa tarkasteleva voisi olettaa. Vaikka ihmiselämässä onkin melko tavallista, että asiat lutviutuvat pikemminkin paradoksien reunustamaa kuin suoraviivaisen siloista katua pitkin, on pitkäaikaista masennusta ja ahdistusta potevan ihmisen elämässä nurinkurisuutta ja näennäistotuuksia sitäkin runsaammin. Ne asiat, joita kohtaan aiemmin tunsin mitä suurinta intohimoa voivat saada sisäisen energiani virtaamaan minusta poispäin itse ihmisen vähitellen muuttuessa varaukseltaan negatiiviseksi. Vaikka kaipaankin sitä keskinäistä lämpöä ja tyytyväisyyden tunnetta, joka voi syntyä menestyksekkäässä vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa, jättäydyn usein yksinäisyyteen, koska toisten ihmisten heijastamana näen aivan liian läheltä oman häiriötilani. Tunnen usein olevani kävelevä paradoksi, joka muuhun todellisuuteen verrattuna elää eriskummallisessa päinvastoinmaailmassa. Sellaisessa maailmassa ei voi lainkaan olla varma siitä, että lepo saati auringonvalokaan toisi tarvittavaa virkistystä, tai että vireyden lisääminen olisi aina edes tarkoituksenmukaista tai terveellistä. Se voi pikemminkin olla joskus jopa vaarallista.

Olen tähän mennessä saanut torjutuksi suurimman osan demoneistani, paitsi yhden varsin sinnikkään, jolla on tapana ryhtyä kiusaamaan minua aamuvarhaisella leyhytellen ja vaanien ikkunani ulkopuolella silloin, kun olen vielä tajunnan ja unen rajamailla. Se ei ole virallisesti esitellyt itseään, mutta olen nimennyt otuksen sen mukaan, millaisia tuntemuksia se minussa herättää. Olen melko vakuuttunut, että se yrittää saada minut luovuttamaan ja luopumaan päämäärieni tavoittelusta. Se vaikuttaa osuvan hieman liiankin usein kaikkein heikoimpaan kantapäähäni, sen yrittäessä saada minut epäröimään ja tuntemaan itseni mitättömäksi. Siinä se ei ole vielä onnistunut, mutta joka kerta kun kuulen sellaisia syytöksiä en voi olla pohtimatta, mahtaako niissä sittenkin olla jotakin totuuspohjaa. Kuitenkin se, että kiusanteko sijoittuu sellaiseen aikaan kun olen kaikkein haavoittumimmillani, vuoteessa puoliunessa ja täysin puolustuskyvyttömänä, kertoo sen käyttämästä melko tehottomasta väsytysstrategiasta sekä siitä itsestäänkin hyvin paljon. Olen saattanut alusta alkaen olla väärässä nimeämällä piinaajani alun perin virheellisesti. Olenkin ollut tekemisissä jo kovin leipääntyneen demonin kanssa, joka on erittäin ärsyttävä, mutta kuitenkin suhteellisen vaaraton.

Häirikkö vaikuttaa saavansa lisäpotkua auringonvalosta, jota itse aina tarpeen vaatiessa pyrin välttelemään, ensiksi mainitun ollessa kuitenkin jälkimmäistä harmittomampi. Vaikka makuuhuoneeni olisi verhot ikkunan eteen tiukasti vedettynäkin niin pimeä, etten tietäisi onko käsillä oleva hetki päivä vaiko yö vai jotain siltä väliltä, voin tuntea luissani verhon takana häilyvän valvottajani. Toimenpiteistäni huolimatta olen saanut riittävästi valoaltistusta, mikä ryhtyy häiritsemään untani, joka jää aivan liian lyhyeksi, että edes jonkinasteinen virkistyminen voisi olla mahdollista. Tarvitsisin huomattavasti enemmän lepoa, jotta ehtisin palautua ja ehkäpä jonakin päivänä jopa parantua. Tarvitsisin enemmän unta, jotta ehtisin järjestellä ajatusteni jäsentymättömät palaset osaksi kokonaisuutta, ja jonain päivänä aivojeni eri osaset voisivat jälleen ryhtyä kunnolla yhteistyöhön toistensa kanssa. Ennen kaikkea tarvitsen unta pysyäkseni turvassa ja suojellakseni itseäni toisinaan myös omalta itseltäni.

Vielä hetki sitten olisin valoisimman vuodenkierron vaiheen alkaessa tuntenut tarvetta sulkeutua sisätiloihin ohimolohkooni porautuvien valonsäteiden lisääntyessä ja uskaltautunut siirtämään verhot kokonaan syrjään vasta alkusyksyn iltojen lähestyessä. Olen viettänyt useita kuukausia ylimääräistä valoaltistusta välttäen vetäytymällä tarpeen vaatiessa kodin turvalliseen hämäryyteen, jolloin olen aktivoitunut päivän toimiin vasta iltapäivän tai illan lähestyessä, ja hoitanut pakolliset ruokaostokset myöhään illansuussa. Talviaikana tilanne on hieman parempi, koska altistusta on silloin luonnollisesti vähemmän, jolloin olen voinut suunnata energiavarani johonkin muuhun kuin itseni suojaamiseen. En tietenkään voi väittää sellaisen olevan täysinäistä tai edes omien toiveitteni mukaista elämää, mutta eristäytyminen on ollut yksi selviytymiskeinoistani, auringonvalon syventäessä kokonaisvaltaista huonovointisuutta. Ja kun on viettänyt riittävästi aikaa fyysisesti irrallaan ulkopuolisen maailman rutiineista, voivat sen mukanaan tuomat vaikutukset olla ennalta arvaamattomia.

Oma ulkomuotokaan ei aivan sellaisenaan kestäisi kirkasta päivänvaloa, puhumattakaan vaatekomeroni koostumuksesta, jonka tomun kyllästämä sisältö tulisi aivan kädestä pitäen taluttaa tähän päivään. Koko olemukseni kaipaisi kokonaisvaltaista siistimistä, ja peilin heijastamaa näkymää tarkastellessa tulee hyvin ikävä valkeaa lumipeitettä, joka vaikuttaa maisemoivan lähes minkä hyvänsä kohteen. Kuinka kätevää olisikaan piiloutua paksun vaatekerroksen sekä sisäänpäinkääntyneen säätilan taakse, joka ei liiemmin kannusta huomioimaan muita ihmisiä. Ulkomuotoni ahdistamana tunnen olevani kuin pieni tahmainen eläin, jonka on väistämättäkin ajoittain poistuttava pesäkolostaan, mutta sitä ennen opittava tuntemaan luontaiset vihollisensa, sonnustauduttava kulloiseenkin tilanteeseen sopivaan valeasuun ja opeteltava hämäämisen taituruuksia. Mutta yksin varustautuminen kuten jynssääminenkään ei vielä riitä, vaan tarvitaan mielenlujuutta, jota takkuisella eläimellä ei sillä hetkellä välttämättä ole riittävästi. Vaikka tahtoisinkin nauttia jokaisesta vuodenajasta lajitovereilleni ominaiseen tapaan, vaatii siihen pisteeseen pääseminen muitakin toimenpiteitä, kuten pelosta kumpuavan ahdistuksen kohtaamista.

Eilispäivänä suoritettu altistus ei välttämättä riitä ahdistuksen nujertamiseen tänään, enkä ole vielä päässyt toistoissani niin pitkälle, että voisin varmuudella sanoa ahdistuksen olevan nujerrettavissa.

Ahdistuksen kohtaaminen ei käy käden käänteessä, jos siihen ei ole muodostunut rutiinia. Mitä kauemmin on joutunut elämään fyysisesti eristyksissä, sitä korkeammalle nousee kynnys kohdata ulkomaailma. Tuntuu kuin ihmisten elämä soljuisi eteenpäin sellaisella vauhdilla, että sekaan hyppääminen olisi aivan liian uhkarohkea tehtävä. Vaikka altistamista pidetään yhtenä olennaisimpana seikkana ahdistuksen hallinnassa, olen huomannut, että samat rituaalit on suoritettava uudestaan lähestulkoon jokaista ahdistusta nostattavaa tilannetta kohti. Eilispäivänä suoritettu altistus ei välttämättä riitä ahdistuksen nujertamiseen tänään, enkä ole vielä päässyt toistoissani niin pitkälle, että voisin varmuudella sanoa ahdistuksen olevan nujerrettavissa. Vaikka kuinka tuntisin itseni lähdön hetkellä kovinkin luottavaiseksi, ei tunne välttämättä kanna kovinkaan pitkälle. Joskus päästessäni ulko-oven toiselle puolelle ja ottaessani ensimmäisiä askeleita maanpinnalla, on itsevarmuuteni jo lennähtänyt tuulen mukana kauas pois. Valon ja ulkoilman lisäksi minun täytyisi kohdata myös ulkona olevat ihmiset, jotka saattaisivat huomata, että olen tipahtanut jalkakäytävälle jostakin toisesta ulottuvuudesta. Silloin voisin kokeilla josko hämäämisestä olisi apua, paitsi jos se ei sillä hetkellä toimisikaan, mitä seurauksia siitä mahtaisikaan koitua?

Auringonvalon suhteen tunnen myös toisenlaista ahdistusta, joka johtuu häpeästä. Tunnen häpeää itseni tähden, koska en pysty nauttimaan päivänvalosta ilman ristiriitaista tunnelatausta, enkä pysty osaltani toteuttamaan sille kuuluvaa tarinaa, hehkuvaa iloa, toiminnallisuutta ja päivettynyttä ihoa. Häpeän sitä, etten pysty iloitsemaan niin yksinkertaisesta ja elämälle välttämättömästä asiasta, jota oma kehoni ei kykene muuntamaan hyvänolon tunteeksi. En myöskään haluaisi olla se, joka omalla olemuksellaan rikkoo tarinan luoman illuusion. Tiedostan ajatuksiani varjostavan näkökulmaharhan ja värittyneisyyden, koska auringonvalon kyllästämät vuodenajat voivat olla monelle raastavia tai muiden vuodenaikojen kanssa samanarvoisia, sekä hyvin monenlaisista syistä. Tunnen häpeää myös siksi, että olen minua ympäröivän yhteiskunnan ja hyvinvoinnin muovaama tuote, jolla on varaa samanaikaisesti olla sekä masentunut että idealistinen. Olen minulle tarjottujen mahdollisuuksien ja omien valintojeni summa, ja koen olevani vastuussa siitä, millainen tällä hetkellä olen. Jossain toisaalla olemiseni tila sellaisena kuin se on ei olisi lainkaan mahdollista.

Juuri tällä hetkellä tilanteeni on siinä mielessä hieman kohentunut, että pystyn nauttimaan auringosta ja muista valoilmiöistä ilman, että niistä aiheutuisi merkittävää masennusoireiden tai ahdistuksen lisääntymistä. Tämän innoittamana uskaltauduin kokeilemaan D-vitamiinia, koska sillä on tuntemani reaalimaailman lainalaisuuksien mukaan piristävä vaikutus. Jos se olisi saanut minutkin entistä pirteämmäksi, olisin voinut olla aktiivisempi sekä tuotteliaampi, jolloin olisin ehkä saanut korvattua eristyksissä menettämääni aikaa. Tunsin, että olin sen itselleni velkaa ja tunnusteluni perusteella olisin hyvää vauhtia menossa kohti sellaista olotilaa, jota hienoisella varovaisuudella voidaan kutsua normaaliksi. Kokeiluni ei sujunut lainkaan uhkarohkean suunnitelmani mukaisesti. Oli liian aikaista yrittää siirtyä virkeiden ihmisten riveihin, koska kehoni, mielentilani ja ajatuksenjuoksuni eivät olleet siinä pisteessä, missä niiden olisi ollut syytä olla. Hybrikseni oli onnistunut jälleen kerran näyttämään minulle kaapin paikan ja tarjoillut eliksiirin sijaan myrkkymarjoja.

Kahden päivän kuluttua kuurin aloittamisesta koin ennemminkin päämäärätöntä levottomuutta ja voimakasta ahdistuneisuutta kuin tarmokkuutta. Solujeni reseptorit olivat ilmiselvästi hätää kärsimässä niiden yrittäessä suoriutua ylimääräisistä ärsykkeistä. Kävelin kehää yrittäessäni selvitä energialatauksesta, jota en osannut kohdistaa mihinkään rakentavaan, koska positiivinen energiani oli vielä jossakin itseni ulkopuolella ja ulottumattomissani. Tiedostin kuitenkin olotilani johtuvan pelkästään nauttimastani valmisteesta, jota minun ei olisi pitänyt hyvää tarkoittavan lähimmäisen kehotuksesta alun perinkään suostua vastaanottamaan, joten luovutin purnukan eteenpäin ihmiselle, jonka tiesin siitä oikeasti hyötyvän. Myrkkyjen poistuttua kehostani ja vaaran ollessa lopulta ohitse ryhdyin pohtimaan, kuinka kohtalokkaita seurauksia vastaavanlaisella kokeilulla voisi olla yhdistettynä esimerkiksi impulsiivisuuteen. Sain jälleen kiittää päätöksentekoni sietämätöntä hitautta ja ylenpalttista harkitsevaisuutta, jotka osoittivat jälleen hyötynsä paradoksien kyllästämässä maailmassani. Tiesin tarvitsevani hieman enemmän aikaa, jotta minussa laiduntanut energia haluaisi palata takaisin asuinsijoilleen, ja ettei palautumista kannattaisi oikoreittejä käyttämällä yrittää vauhdittaa.