Aivan tavallisen viikonlopun lähestyessä ryhdyin leikittelemään ajatuksella, että voisin sen kunniaksi sonnustautua tavanomaista parempaan asukokonaisuuteen ja eläytyä reaalimaailman ihmisten vapaa-ajan viettoon aivan hauskuuden vuoksi ja vain itseäni viihdyttääkseni. Ajatus sai minut välittömästi hyvälle mielelle, koska laittautumista edellyttävät hetket ovat viime aikoina olleet hyvin harvassa ja minun on käynyt kovin sääliksi vaatekaapissani apeina roikkuvia ja varsinaista käyttötarkoitusta vailla olevia pukineita. Olen viettänyt hyvän aikaa yksin omassa kuopassani, koska pitkään jatkunut uupumukseni on saanut sosiaalisen elämänpiirini kutistumaan vuosien varrella lähes olemattomiin mittoihin, seurustelusuhteesta puhumattakaan. Koska ihmissuhteet perustuvat vastavuoroisuudelle, olen kokenut, että voimavarani ovat olleet niin vähissä, etten kykenisi sellaisen ylläpitämiseen ainakaan kovin pitkäkestoisesti, vaikka sellaisen elämääni haluaisinkin. Tosin pelkkä satunnaisuus ei pitkäjännitteisyyttä välttämättä edes vaatisi, mutta satunnainenkin saattaisi johtaa johonkin merkittävämpään. Pahin pelkoni asian suhteen olisi se, että kohtaisin jotakin hyvin kiinnostavaa, mutten pystyisi tekemään asian hyväksi juuri mitään. Arkeani varjostavasta dilemmasta huolimatta aiheita varsinaiseen juhlaan voisi hyvinkin olla, koska olen selvinnyt tähän saakka suurin piirtein yhtenä kappaleena, ja kykenen jopa iloitsemaan, pukeutumaan ja suunnittelemaan tulevaisuutta. Vaikken aivan vielä pysty toteuttamaan mielikuvieni mukaista todellisuutta, joka olisi ulospäinsuuntautuneempaa, aktiivisempaa ja sosiaalisempaa kuin nykyinen, ajatuksissani olen jo matkalla kohti kokonaisvaltaisempaa olotilaa.
Suunnittelin yhdistäväni juhlalliseen ulkoiluuni yhden kyläilyn, mutta tein virheen antaessani ajatusteni vaeltaa liian pitkälle ennakoinnin polkua. Pystyin elävästi kuvittelemaan käymämme retorisen keskustelun, jonka tarkoituksena on ainoastaan pehmittää maaperää sille, mitä lopulta aivan väistämättömästi on luvassa. Vaikken tohtisikaan joka hetki katsoa suoraan vastapäätä istuvan henkilön uteliaana ahnehtivaan katseeseen, voin sivusilmälläni nähdä, kuinka se seuraa jokaista liikettäni, josko jokin pieni ele paljastaisi jotakin salassa pidettyä, joka vain odottaa auki revähtämistä. Jos tarkkailu tehtäisiin hienovaraisemmin, se voisi olla lähestulkoon siedettävää, mutta ristiriitaisten ja kivuliaiden tunteiden liepeillä norkoilu tuntuu ainoastaan täysin tarpeettomalta. Olemukseni innoittamana olen päätynyt arvioinnin kohteeksi sellaisen filosofian kautta, jonka mukaan ihminen ei voi olla olemassa, jos häntä ei kukaan toinen huomaa, ja jonka oleminen keskittyy ainoastaan jonkun toisen miellyttämiselle. Miksi siis edes vaivautua pukeutumaan ja laittautumaan vain itsensä tai huvin vuoksi, täytyy siis olla jokin painava syy, miksi näin on tehty. Vaihtoehtoisten toimintatapojen pohtiminen ei kuulu tämän paradigman luonteeseen, ja kuulen omien puheenvuorojeni kumisevan tyhjää sen korvissa.
Reaalimaailman kohtauksessa olin kaukana arkipäiväisestä jadenvihreässä asussani, uiskennellen sisäisessä tyytyväisyydessä, koska olin kuluneen illan aikana saanut nähdä pilkahduksen parhaimman skenaarion mukaan toteutuvasta elämästäni. Jälleen kerran jokin viestitti olemassaoloni ehdollista luonnetta suhteessa johonkin toiseen. Havaitsin kanssaihmisen sisäisen kamppailun yrittäessä muodostaa kysymyslausetta, joka kuulostaisi ohimenevän kevyeltä, muttei kuitenkaan liian tungettelevalta. Pieni sisäinen riiviöni olisi rakastanut kiemurtelun seuraamista, jos sillä olisi ollut jotakin mehukasta kerrottavanaan, mutta nyt siihen ei ollut mitään aihetta. Olin lopulta huojentunut, ettei kysymystä koskaan esitetty, koska väistämättömään iskuun valmistautuminen tuntui itsessään siltä, kuin parvi verenhimoisia piraijoita olisi tunkeutunut piikkihampaillaan vihreän kankaan läpi sen alta löytyviin sisuksiin saakka, ja siellä aikansa myllättyään viskonut ympäriinsä kirkkaanpunaista ja vihreää konfettisilppua. Kysymyksen ääneen lausuminen olisi sitä paitsi ollut täysin tarpeetonta, koska tummanpunaisella värillä maalatut valtavankokoiset kirjaimet koristivat jo minua vastapäätä olevaa seinää.
Oma oppiläksyni on opettanut minua vaalimaan sisintäni ja perusydintäni, sekä havainnoimaan sitä, mitä tarvitsen saavuttaakseni tasapainon elämässäni, jotta pystyisin antamaan tälle maailmalle jotakin merkityksellistä itsestäni.
Eräs viisas arveli yksinolon ja ympäristöstä kantautuvan painostuksen antavan minulle lisää pisteitä, mutta en päässyt täysin selville siitä, mitä nuo pisteet hänen mukaansa tarkalleen ottaen merkitsivät. Mutta jos elämä on peliä, jossa edetään tasolta toiselle kartuttamalla pistesaldoa, jolla voi lunastaa milloin mitäkin, kuten sosiaalisen elämän kontakteja tai jopa toimivan ihmissuhteen, se voisi jollain tapaa käydä järkeen. Toisaalta hän saattoi puhua karmasta, menneiden elämien painolastista, joka vaikuttaa yli aikakausien, yli kuolemien ja syntymisten kantautuen nykyiseen elämään, ja ennen kuin merkityksellinen ja tasapainoinen ihmissuhde voi sen lainalaisuuksia soveltaen olla lainkaan mahdollista, on tässä tai jossakin tulevassa elämässä saatettava loppuun henkilökohtaisen kasvun oppimäärä kohtaamalla elämänpolkunsa varrelta löytyvät kaikkein viheliäisimmätkin kompastuskivet. Oma oppiläksyni on opettanut minua vaalimaan sisintäni ja perusydintäni, sekä havainnoimaan sitä, mitä tarvitsen saavuttaakseni tasapainon elämässäni, jotta pystyisin antamaan tälle maailmalle jotakin merkityksellistä itsestäni. Vielä keskeneräisen opin työstäminen on vaatinut ajatusteni, logiikkani ja valintojeni kyseenalaistamista, vetäytymistä sekä yksinäistä itsetutkiskelua. Enää en pystyisi muovaamaan itsestäni sellaista, joka istuisi johonkin ennalta määrättyyn lokeroon, oli kyse sitten mistä hyvänsä ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta. Tietysti pystyisin muuntautumaan toisenlaiseksi jos kovasti haluaisin ja yrittäisin, mutta sen hintana voisi olla koko pistetilin nollaantuminen.
Toinen viisaus kiteytyy paradoksiin: ”Saat sen mistä luovut 1.” Samannimisen teoksen lukemisesta on vierähtänyt aikaa, mutta oman tulkintani mukaan luopuminen asettaa päämäärän asemesta valokeilaan sen, miten jotakin tavoitellaan laadullisiin kriteereihin nojaten, ja mitkä ovat keinot ja motiivi sen jonkin saavuttamiseksi. Luopuminen on itselleen tärkeän asian nostamista pois tarpeettomalta jalustalta, sekä luopumista kaikesta siihen liittyvästä välineellistämisestä. Oikean motiivin ja keinojen valitseminen ei kuitenkaan voi onnistua ilman itsetuntemusta, oikeaa mielentilaa tai oikeaa ajoitusta. Jos nyt ryhtyisin ympäristön painostamana toimiin olemassaoloni sinetöimiseksi, tulisin toteuttaneeksi tavoittelemisen arvoisena pitämääni asiaa väärin perustein, ja asettaisin siinä itseni lisäksi myös jonkun toisen toteuttamaan jostakin ulkopuolelta määriteltyä tarinankulkua. Kun tavoittelemansa asian motiivi ja keinot ovat virheellisin perustein valittuja, voi todellisuus muuttua suljetuksi häkiksi, joka on olemassa yksin päämäärän tavoittelua varten. Häkistä käsin voi onnistua saavuttamaan sen mitä oli tavoitellutkin, mutta todellisuus sen ympärillä voi muodostua aivan toisenlaiseksi kuin mitä oli odottanut. On hyvä pitää mielessä, että paradoksien maailmassa asioiden yhteenlaskettu summa vaihtelee sen mukaan, onko lopputulos saatu aikaan pakotetusti vai luottaen asioiden omaan painoarvoon.
Kolmas viisas ihminen sanoi kerran keskustellessamme seurustelusuhteista: ”Kyse ei ole siitä kuka valitsee sinut, vaan siitä kenet sinä valitset.” Kuitenkaan ennen kuin yhtään oikeaa valintaa voi tapahtua on tiedettävä mitä haluaa, ja tietääkseen mitä haluaa on tunnettava itsensä, ja valintojen sementoitumisen tähden myös uskallettava olla oma itsensä. Ympäristöstä kantautuvat asenteellisuudet, narratiivit ja mielipiteet voivat yrittää hetkellisesti sumutusta, mutta sisimmässään on oltava varma siitä, mitkä ovat omien valintojen aitoja motiiveja ja ovatko ne sellaisia, joiden takana on mahdollista seistä aivan omana itsenään. Ajattelen, etten ole vielä saapunut valintojen äärelle, koska koen olevani puolitiessä itseni työstämisen kanssa, enkä ole edennyt sellaiseen tilanteeseen tai sosiaaliseen ympäristöön, jossa lopulta haluaisin elää ja kehittyä pitkäjännitteisesti, ja joka ennen kaikkea tarjoaisi edellytykset voida hyvin. Nykyinen elämäni ei juurikaan tarjoa oikeanlaista kontekstia, jonka kautta olisi luonnollista tehdä ihmissuhteisiin liittyviä valintoja. Itseni ja muiden välillä on molempia osapuolia suojaava muuri, jonka olemassaolo viestittää, etten ole vielä perillä, eikä siten ole oikea aika tehdä kestäviä valintoja. Siispä julistan itseni deittailukelvottomaksi 2 ainakin siihen saakka, kunnes olen lukenut oppiläksyni viimeistä riviä myöten ja viimein saapunut oikeaan paikkaan.
Vastaa