Pitkä toipumismatkani on kulkenut mitä pahimpien syövereiden ja niiden hetkellisten laantumisten, epätietoisuuden sekä odotuksen kautta uudeksi normaaliksi muodostuneen tilanteen hyväksymiseen sekä uusien toimintatapojen keksimiseen. Matkan varrella mukaan on tarttunut myös muutamia lisähäiriötä aiheuttavia salamatkustajia, jotka muistuttavat olemassaolostaan aina yhden häirikön poistuessa hetkeksi näyttämöltä. Alussa kuvittelin olevani vain tilapäisen ja arkisen stressitilan keskellä, vain tavallista syvemmässä väsymyksessä, josta useimmiten tokenee antamalla itselleen riittävästi aikaa levätä. Joten lepäsin ja toivuin hieman, jotta pystyin palaamaan takaisin elämäni rutiineihin, mutta olin jo ehtinyt vajota mieleni hatarilla askelmilla alemmaksi pysyvään lamaantumisen tilaan. Elin kuvitelmassa, jossa voisin edelleen jatkaa entiseen tapaan ilman vallitsevaan tilanteeseen johtaneiden juurisyiden pohtimista tai että minkään perustavanlaatuisen tulisi elämässäni muuttua. Taka-alalla kyti hiljalleen pelko lähestyvästä muutoksesta, mutta jo pelkkä ajatuskin siitä oli niin kauhistuttava, että se täytyi vaientaa hinnalla millä hyvänsä. Uupuneena ja epävarmuuden kyllästämänä roikkuminen kiinni arjessa ei ollut enää elämistä, vaan pelkkää kaupankäyntiä ja ajalla pelaamista, jossa kallisarvoisimpana panoksena oli oma terveys. Lopullinen romahdus ei siten tullut varsinaisena yllätyksenä, mutta pilvilinnan ylimpiin huippuihin se ilmestyi kirkkaana salamaniskuna, joka paljasti todellisuuden, pelon ja epätoivon kielletyt tunteet. Häpeän kulissin takaa nousi pian esiin itsesyytöstä ja katumusta, halua vetäytyä vellovaan yksinäisyyteen.
Ymmärrystä ja oivalluksia edeltänyt epätietoisuuden olotila on tuntunut elämältä odotushuoneen seinien sisäpuolella tilassa, joka on olemassa vain yhtä tarkoitusta varten. Ihminen, joka on saapunut odotushuoneeseen, on jo tiedostanut ongelman, muttei ole saanut mieltänsä askarruttaville kysymyksilleen riittävästi vastauksia. Ei aika, eivätkä muutkaan konstit ole auttaneet, joten viimeisenä oljenkortena vaikuttaa olevan se, mikä suljetun oven takana häntä odottaa. Lähestyvästä kohtaamisesta voi seurata joko huojennusta tai lisää epätietoisuutta, minkä tiedostaminen on niin piinaavaa, että ihminen alkaa vaistomaisesti hapuilla pakoreittiä ympäriltään, laukkunsa sisällöstä ja selaamalla puhelintaan. Hän on kuitenkin kulkenut jo niin pitkälle, ettei perääntyminen vaikuta enää mahdolliselta. Onko hän valinnut oikein saapuessaan, saavatko hänen kysymyksensä viimein vastauksia, ja onko hänen kertomansa tarina lainkaan uskottava oven takana olevan ihmisen mielestä. Jos hän voisi löytää kokemuksillensa hyväksyttävän nimen, voisi se lopulta tuoda hyväksynnän myös koko yhteiskunnan silmissä. Ilman olemisen tilan määrittelyä ja nimeämistä tuntuu, että kaikki on tapahtunut hänen oman päänsä sisäpuolella, ja on ollut pelkkää kuvitelmaa ja päivästä toiseen toistuvaa painajaisunta. Määritelmä voisi olla menolippu toimenpiteisiin, yhteiskunnan resurssien kohdentamiseen, syiden ja selitysten löytämiseen ja ehkäpä kaiken tapahtuneen ymmärtämiseen.
Lopullinen romahdus merkitsi pakotettua irtautumista vallitsevasta elämästä, jossa ristiriidat sekä ihmisen ja ympäristön väliset epäsopivuudet olivat kärjistyneet ja vähitellen muuntautuneet sisimmässäni eläväksi häiriötilaksi. Itsestäni vieraantuneena ja minuuteni rippeetkin kadottaneena jouduin viimein kohdistamaan katseen sisimpääni ja hylkäämään hetkeksi ympäristöni asettamat parametrit. Vaikka pysähtymisen olisi voinut tehdä huomattavasti aikaisemmin sekä huomattavasti kivuttomammin, äärimmäisyyksien ihmiselle mikään muu tapa ei luultavasti olisi edes ollut mahdollista. Hyvän aikaa vellottuani läpi tarpeellisen tunneskaalan ja ottaessani askeleita kohti sisäistä rauhaa ja hyväksyntää, ilmaantui painetta itseni ja tapahtuneen määrittelylle jostakin ulkopuolellani leijuvasta todellisuudesta. Olin raottanut yhteyttä sisimpääni ja saanut tuntemuksiani nimettyä, mutten tuntenut itseäni vielä niin varmaksi, että olisin ollut valmis palaamaan takaisin sementinlujaan arkeen. Kuitenkin ympäristö janosi tietoa siitä, mikä on statukseni, sijaintini asiakirjoissa ja tilastoissa, oma paikkani tässä rakennetussa maailmassa.
Pisin matka toipumisessa kohti sitä jotakin on tapahtunut sisintäni kuunnellen, irrallaan ulkopuolelta suunnatuista toimenpiteistä ja määrittelyistä. Toipumisen käynnistyminen on edellyttänyt astumista ulos itsesyytösten pimeästä huoneesta. On täytynyt hyväksyä, etten voi päästä takaisin sinne, josta olin tulossa, jos sinne enää niin kovasti edes haluaisinkaan. On myös täytynyt hyväksyä, että kaikki tapahtui, koska lukuisat tekijät toimivat yhteen muodostaen lopputuloksen, jonka mahdollisti yksinkertaisesti vain ihmisenä oleminen. Toipumisen aikaisen toimintakyvyn ylläpitäminen on vaatinut jatkuvaa varuillaan oloa, ajatusten tiheää seulomista ja hälytyssignaaleihin reagoimista. Omien voimavarojen ja rajoitteiden tunnistaminen ei ollut kovinkaan helppoa alkumetreillä, mutta nyt pystyn useimmiten ennakoimaan, mikä on liiallista kuormitusta aiheuttavaa, ja mikä toisaalta liian vähäistä. Odotushuoneen takaa löytämäni vastausten ja hyväksynnän huoneen sisäpuolella olen oppinut tunnistamaan rajani ja erilaisten häiriöiden luonteen. Hyväksymisestä ja ymmärryksestä on kuitenkin pitkä matka siihen, että elämä alkaisi edes etäisesti muistuttaa sellaista, jota elämäksi yleensä tavataan kutsua.
Lopullisen ja kokonaisvaltaisen toipumisen harhakuvitelma saattaisi lennättää minut bumerangina takaisin syvyyksiin tai johtaa asioiden siirtämiseen johonkin tulevaisuudessa leijuvaan hetkeen, jossa pilvilinnassa elävä ihanneminä kykenisi niihin paremmin kuin itse tällä hetkellä kykenen.
Elämän jälleenrakentaminen kohti tuntematonta on hidasta ja työlästä varsinkin vähistä aineksista. Olen löytänyt tieni ulos masennuksen syvästä kuilusta ja seison sen partaalla katsellen uteliaana ympärilläni avautuvaa näkymää. Matka kuilun ylitse tukevalle maalle ei olisi lähellekään yhtä pitkä kuin kuilu on syvä, joten arvioisin onnistumisen käytännössä realistiseksi. Päästäkseni kuilun ylitse minun täytyisi rakentaa silta ympäriltäni löytyvistä tarveaineista, joihin voisin kohtalaisin ponnistuksin päästä käsiksi, mutta jostain syystä pelkään tarttua niihin. En lainkaan epäröi, ettenkö saisi siltaa rakennettua, vaan ennemminkin pelkään vastakkaisella puolella kohtaavani jotakin sellaista, joka aiemmin sai minut uupumaan ja suisti minut syvänteeseen, josta ei välttämättä olisi enää paluuta takaisin. Johtuuko pelkoni ajatuksesta, että saattaisin jälleen sairastua vakavasti, vai siitä, etten olisikaan riittävän kykenevä tai vahva siihen, mitä tuleman pitää. Tiedän, etten voi uskotella itselleni toipuvani sellaiseksi kuin joskus olin ja saavuttavani sellaista toimintakykyä, jonka hetken aikaa omistin, enkä siten pysty suunnittelemaan askeleitani entiseen normaaliin nojaten. Lopullisen ja kokonaisvaltaisen toipumisen harhakuvitelma saattaisi singota minut bumerangina takaisin syvyyksiin tai johtaa asioiden siirtämiseen johonkin tulevaisuudessa leijuvaan hetkeen, jossa pilvilinnassa elävä ihanneminä kykenisi niihin paremmin kuin itse tällä hetkellä kykenen.
Tulevaisuuden rakentamiseen ei kuitenkaan ole syytä ryhtyä täysin epätietoisuuden ja epävarmuuden täyttämin ajatuksin. Koska elämä ei tapahdu tyhjiössä, ovat vuorovaikutuksen lait sekä erilaisten ympäristöjen ja niihin kuuluvien ihmisten vaikutus sen muodostumisessa hyvin huomionarvoista. Mahdollisuuteni onnistua vain omien ajatusteni ja seinieni sisäpuolella on toisenlainen kuin reaalimaailman lainalaisuuksien vaikutusten alla. Portinvartijoiden puuttuessa olisivat mahdollisuuteni todennäköisesti runsaammat, mutta onnistumisen mahdollisuudet ilman mentoreita huomattavasti niukemmat. Torjutuksi tuleminen on kuitenkin yhtä tärkeää kuin saapuminen viisauden lähteelle, koska pohjimmiltaan molemmissa on kyse ihmisen ja ympäristön yhteensopivuudesta. Epäsointuisessa paikassa voi tuntea ulkoapäin tai omasta sisimmästä kumpuavaa vastustusta, jolloin helposti saattaa erehtyä arvioimaan itsensä jollakin tavalla virheelliseksi. Minkälaisen paikan tai tien itselleen valitseekin, on siinä pohjimmiltaan kyse itselleen sopivista valinnoista, kunhan pitää mielessä, että ihmisenä olemiseen tarvitaan joukko erilaisia kokemuksia ja koko kylällisen verran erilaisia ihmisiä.
Vaikka pitkäaikaisen masennuksen kauhistuttava varjo tulee väijymään muistikuvissani vielä pitkään, uskaltaisin väittää varjon muuttuvan pienemmäksi ymmärrykseni lisääntyessä. Silti häiriötilan ympärille rakentunut maailma on vielä tutumpaa kuin tuleva, muodostumaisillaan oleva todellisuus, joka minun on kohdattava pelkillä itseni rippeillä. En voi enää paeta vastoinkäymisiä masennuksen petolliseen turvallisuuden tunteeseen, jolle antautuminen soisi vain hetkellistä helpotusta. En haluaisi ajatella masennuksen olevan osa identiteettiäni, jonka tahtoisin koostuvan aivan toisenlaisista aineksista. Tyhjentävältä kuulostava määritelmä on antanut tietynlaisen oikeutuksen omalle tilanteelleni ja tarjonnut uskottavan selityksen toisille ihmisille. Sen vuoksi ei ole ollut tarpeellista selitellä, miksen ole kyennyt niihin asioihin, joita minulta odotettiin ja joihin joskus aiemmin kykenin. Selityksiä kaivattiin kipeimmin ollessani kaikkein pimeimmässä huoneessa, syvimmässä lamaantumisen ja epätietoisuuden kuilussa, mutten silloin vielä itsekään tiennyt mitä oikein oli tapahtumassa. Nyt selitysten aika on mennyt, vaikka samat kysymykset saattavatkin piilotella siellä jossakin, vain odottaen uutta tilaisuutta kuulla vastauksia, joille minulla ei vielä ole nimeä.
Vastaa